Ruokakaupassa, hyllyrivien välissä näin tutun ihmisen, joka oli menettänyt hiljattain läheisensä. Otin askeleen kohti surevaa, mutta epäröin ja pysähdyin tutkailemaan kauraleipiä. Leipä päätyi hämmennyksen keskellä koriin. Sain uuden tilaisuuden, kun läheisensä menettänyt asteli kärryjä työntäen käytävää pitkin kohti paistopistettä. Rohkaisin mieleni ja kohtasin epävarmuuteni.

– Otan osaa. Kuinka voitte? aloitin keskustelun.

Hän kertoi ikävästä ja muuttuneesta arjesta. Hänen silmänsä kostuivat. Suru ja ikävä tarttuivat. Halu lohduttaa sanoin, täyttää ikävää puheella kasvoi. Omat suruni muistuttivat olemassaolostaan. Pyyhkäisin karanneen kyyneleen sivuun, nielaisin ja halasin.

– Nyt mennään päivä kerrallaan. Alussa mentiin minuutti kerrallaan, läheisensä menettänyt kertoi.

Opettaja opetti esimerkillään 

Kotona laittaessani kauraleipää laatikkoon mietin, miksi epäröin mennä surevan luo. Muisto kohtaamisesta vuosikymmenten takaa nousi mieleeni. Silloin ala-asteen opettaja tuli esittämään osanottonsa minulle, kun pappani oli kuollut. Olin tuolloin nuori aikuinen enkä ollut elänyt aikuisiällä läpi suuria suruja. Opettajan harmaat silmät kertoivat myötätunnosta ja viisaudesta. Hän kuunteli ja eli mukana. Hän jakoi kokemuksensa oman miehensä menettämisestä. Opettaja teki sen taitavasti. Hän antoi tilaa surulleni ja oman kokemuksensa hän puki sanoiksi, jotka lohduttivat ja antoivat toivoa tulevaan. Hän opetti esimerkillään minulle, että surevan voi kohdata. Voi unohtaa itsensä ja olla hetken läsnä toisen ikävän äärellä. Jakaa ohikiitävässä hetkessä ihmisyyden suurimpia kokemuksia.

Jälkikäteen oivalsin, että opettaja oli tässä kohtaamisessa opettanut minulle elämää. Koulussa hän oli opettanut rohkeutta ja uskoa omiin taitoihin. Hän uskoi minuun ja näki, että opin, vaikka en ymmärtänyt, mitä läksyjen lukeminen tarkoittaa. Jännitin niiden puolesta, jotka takeltelivat kun luimme ääneen riveittäin. Oma lukemiseni takelteli myötätunnosta ja jännityksestä.

Kuolema ja ero

Avioeroni jälkeen en halunnut puhua erosta kuin aivan läheisten kanssa. Kaduilla, käytävillä ja kaupoissa juoksin karkuun tuttuja ihmisiä. Ero ja läheisen kuolema eivät ole sama asia, vaikka molemmissa päästetään hiljalleen irti surun ja ehkä pelonkin kautta. Erossa saa usein tehdä myös vihatyötä, jotta tunneside entiseen kumppaniin muuttuu.

Sureva viitoittaa, mitä hän tarvitsee

Mitä toivot ihmisiltä, joita kohtaat elämän isoissa kriiseissä? Kevyttä juttelua säästä? Osanottoa? Syvempää keskustelua? Toiveet vaihtelevat ihmisen, hänen surunsa ja suruprosessinsa mukaan. Kun esität surevalle osanottosi tai kysyt, kuinka hän voi, pysähdyt hänen äärelleen, niin kuulet ja näet mitä hän tarvitsee. Hän voi jutella eilisestä vesisateesta tai hän voi kertoa surusta, joka ei mahdu sydämeen. Läheisensä menettänyt viitoittaa, mitä hän tarvitsee ja mitä hän haluaa kertoa. Tilanne saa koskettaa sinua, saat itkeä. Saat epäröidä ja jännittää tilanteessa, se on inhimillistä.

Ihmisyyden yhteinen maaperä

Surevan kohtaaminen nostaa meissä omat muistomme ikävästä, joita läheistemme poismeno sai aikaan. Muistotilaisuuksissa kaipaamme ja itkemme läheisiä, jotka olemme menettäneet. Meillä on lupa käsitellä surua ja kohdata taas uudelleen ja uudelleen ikävä ja irtipäästäminen. Kohtaaminen hoitaa sekä juuri läheisensä menettänyttä että osanoton esittänyttä, se on elämän isojen asioiden jakamista, ihmisyyden yhteistä maaperää.

Omat kriisit ja surut ja niiden läpieläminen opettavat kohtaamaan surevan. Joskus saamme opettajia matkallemme, jotka näyttävät esimerkillään, kuinka toimia tilanteissa, joissa koemme epävarmuutta.