Tuikkivat katseet, pehmeät hymyt, lämmöllä syleilevät sanat.

– Otatteko mansikkamehua?

Siskoni ja minä nyökkäsimme. Mäntymaan mansikkamehu oli makeinta ja maistuvinta mitä tiesimme. Juoma virkisti helteellä ja lämmitti viileässä. Valkoiset ikkunapielet ja ristikot, jotka lohkoivat lasin kuuteen osaan. Kalalangasta virkatut kapat, jotka peittivät ikkunaruutujen yläosan. Jalkojen alla nariseva puulattia, jonka täyttivät räsymattojen monenkirjavat raidat. Rauhallinen tunnelma, jota rytmitti seinäkellon tasaiset lyönnit.

He ottivat meidät kerta toisensa jälkeen ilolla ja ystävällisyydellä vastaan 

Olimme äidin ystävän vanhempien, Helmin ja Kallen vaaleanharmaassa hirsitalossa. Vanhemmat näyttivät nuorissa silmissämme mummolta ja papalta. He ottivat meidät kerta toisensa jälkeen ilolla ja ystävällisyydellä vastaan. Saimme kertoa, kuinka olimme työntäneet nukkeja ulkona vaunuissa, rakentaneet legoista kaupungin tai kurvanneet hiekkalaatikossa kilpaa pikkuautoilla. Kuulimme uudelleen ja uudelleen tarinat, kuinka olimme pienempinä samassa hirsitalossa kertoneet: Miten Heru-lehmältä olivat jääneet helmet navetan seinään, kun Heru oli viety pois. Kuinka kuusiruutuisesta ikkunasta piirtynyt talo oli näyttänyt silmissämme bingo-talolta, jossa olimme käyneet vanhempiemme kanssa seuraamassa, miten eriväriset, numeroidut pallot pyörivät arvontarummussa ja onnekkaat löysivät rummusta nostetut numerot kortistaan.

Monen monta vuodenkiertoa myöhemmin Kuopion kaduilla iltapäivän aurinko helli kulkijaa. Lämpö oli paikoin liikaa, katse haki lehmusten lehtien tarjoamaa varjoa. Hikikarpalot puristuivat selkärangan vaosta, kasvot punoittivat, jano kuivasi suuta ja pissatti niin, että jokainen askel muistutti vessatarpeesta. Aamulla jalkoihin valikoituneet kengät hankasivat kantapäihin rakot. Sandaalit olisivat sopineet paremmin kuumaa asfalttia vasten tarpomiseen.

Värikkäät räsymatot, kukkakuvioiset kahvikupit ja seinäkellon raksutus täydensivät onnentunnetta

Kaikkien aistimusten keskellä katse löysi valkopuiset ikkunapielet ja tekstin Kaffeteria Mummola. Oven avauduttua lempeä viileys kaappasi hikisen ja janoisen matkalaisen syliinsä. Värikkäät räsymatot, kukkakuvioiset kahvikupit ja seinäkellon raksutus täydensivät onnentunnetta. Tuikkiva katse, pehmeä hymy ja lämmöllä syleilevät sanat.

– Hei! Mitä teille saisi olla?

Sain gluteenittoman ja maidottoman vohvelin, joka kutkutti makuaistia. Sain mansikkamehua, joka kuljetti minut lapsuuteen ja vaaleanharmaaseen hirsitaloon, Helmin ja Kallen kotiin. Nautin savolaisesta vieraanvaraisuudesta, kun minulta kyseltiin mistä tulen ja minne olen matkalla. Sain kertoa, kuinka kiitollinen olen palvelusta ja kohtaamisesta, jonka Kaffeteria Mummolan työntekijä tarjosi.

Kohtaaminen kahvilassa ja makumatka muistuttivat ihmisistä, jotka ottavat sekä tuttavat että vieraat sydämellä vastaan. Kuinka he ovat kiinnostuneita toisista ja kysyvät kuulumisia. Kuinka heidän ansiostaan maailma on himpun verran ystävällisempi ja maistuu hetken makealta mansikkamehulta.