blogi

Kasvun Pintaa

Elämän makuisia kirjoitelmia matkan varrelta.

Onko eronneet huonompia?
16.10.2016
Siniset, kevään siniset silmät – taivaankannen eri sävyissä mustan pupillin, henkilökohtaisen äärettömyyden ympärillä säkenöivät safiirikehrät. Kehrät tanssivat kuin revontulet kuulaassa pakkasyössä ja päihittävät kauneimmat jalokivet, joihin ihmiskäsi on koskenut. Nuoret silmät ovat katselleet hyviä ja kauniita, risaisia ja rumia asioita ja kaikkea siltä väliltä. Ne ovat nauraneet ilosta, pamppailleet odotuksesta, säkenöineet vihasta, antaneet suolaisten vesimassojen vieriä ja sulkeutuneet etsien lepoa.
– Onko eronnut ihminen huonompi?
Sinisistä silmistä kimpoava kysymys pysäyttää Annan, sillä nuoret kehrät sykkivät epätietoisuutta ja pelkoa. Mustat pupillit tarjoavat loputtoman matkan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Annan sormi jäätyy, laastarin alla lepäävä etusormi jää osoittamaan pöydälle levitetyn kuvasarjan tyttöä, joka seisoo kioskin jonossa ja laskee taskustaan löytyviä vähäisiä
kolikoita ahdistunein ilmein. Sinisilmäisen koululainen ja Anna ovat harjoitelleet kieltolauseiden merkitystä – kuka ei ehkä saa minttusuklaatuuttia.
– Ei, ei eronnut ihminen ole sen huonompi kuin muut, Anna kuulee nopean vastauksen ryöpsähtävän huultensa välistä.
Vastaus tarttui halpaan keinoon, kieltolauseharjoittelusta oli helppo livistää ei-sanan taakse piiloon. Vastaus väisteli totuutta; vihaa, surua, tyhjyyttä ja irtipäästämistä, jotka kysymys kantoi tietoisuuteen.
Aurinko on painanut nenänsä kiinni pyörätien asfalttiin ja ruskeiksi vetäytyneiden männynneulasten tuoksu houkuttelee Annaa hyppäämään punaisen Joponsa päältä ja painamaan auringon viitoittaman mallin mukaan nenänsä tuoksuviin havuihin. Syksy, irtipäästämisen aika pysäyttää samoin kuin pienen koululaisen silmät, joista peilautui isompi tunne kuin kuvassa kioskin jonossa seisovan tytön silmistä. Anna on päästänyt irti avioliitosta, perinteisestä perhekuvasta ja haaveista, joiden varassa hän rakensi kotia. Hän on eronnut, hän on ex. Onko hän huonompi kuin nainen, joka ei rastita veroilmoitusta täyttäessä siviilisäädyn kohdalla eronnut-sanaa?
Silloin syksy antoi maistiaisia tulevasta, maa järisi Kiinassa ja Cheek konsertoi olympiastadionilla. Anna ei jaksanut surra kiinalaisten menetyksiä eikä huutaa hiphop-artistin kanssa, vaikka hän oli hukassa. Hän oli hukassa yltäkylläisessä väriloistossa hehkuvien vaahteranlehtien kadonneessa lehtivihreässä, auringonpaahteessa tuoksuvien männynneulasten keskellä, kitalakeen pirskahtavien puolukoiden metsäisen happamassa maussa ja kurkiaurojen raikuvissa huudoissa.
Syksy kannatteli Annaa tutuilla merkeillään. Ne eivät pettäneet, vaan saapuivat kuten ennen ja etenivät noudattaen ennalta-arvattavaa polkua väripaletin mattasävyjen loisteesta villasukan harmaaseen. Pimeässä sai hautoa rauhassa pimeitä ajatuksia, huutaa harmaaseen höttöön ja lopulta tippua tyhjyyteen kuin pakkasyön lumihiutaleet, jotka peittivät pala palalta mustan.
Läheiset ja ystävät eivät pettäneet. He kaatoivat mukiin vihreää teetä ja sekoittivat sekaan hunajaa. He silittivät selästä, tarttuivat käteen, kuivasivat kyyneleet ja kuuntelivat.
Äiti ja isä puolustivat aikuista lastaan: Ei Anna ole muodin takia eronnut, tuskin kukaan eroaa! Vaikeiden asioiden äärellä on helppoa tarttua halpaan selitykseen, Anna tietää sen. Hän tietää myös, että jokainen kriisin sisään vajoava tarvitsee kannattelijoita ja niitä hänellä oli.
Sinisten silmien ja henkilökohtaisen mustan avaruuden kantajan pelko tarrautui Annaan. Hän olisi halunnut pysähtyä, ei jäätyä, lapsen ihmettelyn äärelle ja ihmetellä yhdessä hänen kanssaan, mutta uskallus ja taito eivät riittäneet. Kysymys veti Annan maanjäristykseen, paljaiden jalkojen alla vajoavan murskeen sisään: eron jälkeen hän tunsi olevansa huonompi kuin muut. Hän ei ollut osannut rakentaa avioliittoaan pettämättömälle pohjalle, vaan hän oli vajonnut tahdon-lupauksensa kanssa. Eikä hän muista, huusiko hän apua, kun ymmärsi hukkuvansa. Hän tiesi, että jonkin oli hajottava ennen kuin uutta kohoaa.
Pohjalla Anna oli huonompi, pelko voitti rakkauden. Hän juoksi kaupassa reitin ulko-ovelta kassalle puristaen ostoskärryjen kahvaa ja toivoi, ettei kukaan tuttu tai tuntematon loisi häneen säälivää katsetta tai kysyisi jotain avioerosta. Joskus peruskalloita syvemmällä porautuessaan hän kävi ostamassa pakasteseitä ja a-jogurttia lähikaupungeista. Siellä hän oli nobody, ei kukaan ja askeleet laskivat nopeutensa kävelyn rytmiin. Nyt männynneulasten tuoksun huumassa Anna hymyilee ääneen pelolleen: Jokaisella kauraleivän ja kinkkupaketin ostajalla on omat huolensa. Kenellä olisi aikaa miettiä toisten murheita ja erojäristyksiä?
Annan mieliin kohoaa monet tutut ja rakkaat kasvot, joiden värikehrät ovat eläneet eron. Ovatko hänen eronneet ystävänsä huonompia kuin muut? Ei, he eivät todellakaan ole sen huonompia, ja nyt ei-sanaa ei saa halvalla. Se on kallis, rahassa mittaamaton kuten ystävät. Eikä ihmisiä voi vertailla toisiin. Vain itsensä kanssa vertailu sopii reilun pelin sääntöihin.
Anna ei voi tietää, mitä toinen eron elänyt ajattelee hyvä-huono-vertailusta, mutta hän voi katsoa peiliin ja viipyä syksyn sinisten silmien kätkemän totuuden äärellä. Paljas katse avautuu vihan, surun ja irtipäästämisen kautta vapauteen. Ja vapaus kertoo, että avioliiton viimeisinä hetkinä; tunteina, päivinä, viikkoina ja kuukausina, ehkä vuosinakin hän ei kohdellut itseään eikä läheisiään niin hyvin kuin halusi. Hän olisi halunnut olla parempi, mutta ei osannut. Anna ei iloinnut tuoreen maan tuoksusta, kun lumi kiitti ja vetäytyi vedeksi paljastaen mullan. Hän ei nauttinut pehmeästä hiekasta, joka virtasi varpaiden välistä, kun vesi veti sen syleilyynsä.
– Hei! Oletko menossa kotiin? rinnalle pyrkinyt ääni löytää Annan tähän hetkeen, tuoksuvien neulasten, hehkuvien pihlajanlehtien ja kotiinmenon äärelle.
Tuttu kakkoskoulun opettaja huokaa ja kertoo päivän poimuilevista tapahtumista.Yksi nakkeli lihakeitossa uiskentelevia pippureita vastapäätä istuvien lautasille ruokalassa. Toinen hyppi rapakossa, kasteli itsensä ja esikoululaisia. Kolmas ei uskaltanut kertoa totuutta vaan valehteli, ettei ollut kiroillut aamunavauksen aikana.
Opettaja ja Anna nauravat päivän sattumuksille. Elämä on opettelua sekä pienille että isoille. Samalla Anna ymmärtää, ettei enää pakoile omaa huonommuuden tunnettaan, sillä sitä ei ole. Koskaan ei tiedä, millaisia avartavia kokemuksia hetket meille tarjoavat ja laajentavat ymmärrystämme. Mutta sen Anna tietää, mitä hän sanoo nuorelle sinikehräsilmälle, kun tapaa hänet seuraavan kerran, ja toivoo pelon väistyvän kauniista katseesta.

Johanna Pyrrö

Puheterapeutti, filosofian maisteri
Työnohjaaja STOry
HIMA Happiness Henkinen valmentaja

Frosteruksenkatu 13 C
86710 Kärsämäki

040 7442842
johanna.pyrro@kompassiterapia.fi

Kuuntele podcast

Viimeisimmät kirjoitukset