Sepelikasa kohoaa pihalla korkeuksiin. Kauniisti ylöspäin kurkottavan kiviröykkiön rikkoo sinikeltainen lapio sekä lapion jättämät pistot. Näkymää täydentävät kottikärryt, joiden sarvet kohoavat ylöspäin pihatyömaatrendin mukaan.
Sepelikasa, kottikärryt, lapio ja lapion kahvan välissä lepattavat hanskat ovat sanelleet tekemiseni usean päivän ja illan ajan. Pikkukivien kuljettaminen yhdestä paikasta toiseen antaa keholle liikettä. Selkä, pakarat, reidet ja käsivarret kertovat ja muistuttavat lapiopistojen ja kärryn kippaamisten aikaansaamasta lihasten työstä. Aamulla kertominen vaihtuu valitukseksi, johon yhtyvät turrat sormet. Jos päivällä uskallaudun kiskaisemaan työkassin liian riuskalla otteella ylös, keho huutaa suoraa huutoa ja kyseenalaistaa lapionnin.
Kaikesta kehon aikaansaamasta metelistä huolimatta sepelin liikuttaminen on välillä mukavaa tai rehellisesti sanottuna, työ menettelee. Mieluummin antaisin hien laulaa pyörä- ja hölkkälenkillä tai saunassa. Lapioinnin välilliset vaikutukset sen sijaan ovat miellyttäviä. Omien käsien (ja jalkojen) työjäljen näkeminen ilahduttaa, sillä sadepisaroiden hakkaamat savimaasta esiinpuskevat lätäköt katoavat. Toinen hyvä seurannaisvaikutus on vapaa tila, jonka ajatukset saavat. Samalla kun sepelihippunen asettuu juuri oikealle paikalle – toisen hippusen viereen – pienet ja isot pohdinnat löytävät loputtomasta liikenneympyröiden rälläämisestä erkanemiskaistan ja asioihin ilmestyy uusia näkökulmia.
Jotkut väittävät, että miehillä ja naisilla on erilaiset aivot: toisilla putken, toisilla tippaleivän malliset. En ota kantaa, onko jako todella noin jyrkkä pelkän sukupuolen mukaan, vaan pitäydyn omissa havainnoissani. Kun kehoni työskentelee jonkin yksinkertaisen asian parissa, esim. kuljettaa sepeliä paikasta a paikkaan b, niin ajatukseni saavat vapaasti liihoitella, sillä ne eivät jaksa tarkkailla yksitoikkoista työtä eivätkä koe velvollisuudekseen kunnioittaa pikkukivikasojen tiukasti rajattuja sijainteja. Mietteet pääsevät rutiinitöiden yläpuolelle, ne ymmärtävät, että kädet ja jalat hoitavat urakan ilman heidän läsnäoloaan.
Tippaleipäaivojeni kätköistä kohoaa monenmoisia mietteitä: talvitakit saa pestä kesäteloille, ruisleipäpussin sisältö vetelee viimeisiä ja Wilmassa on tärkeä viesti lapsen luokkaretkestä. Kun siirrän aikani massaa kuivuneiden savilätäköiden peitoksi, arkiaskareiden takaa paljastuu muutakin. Vapun herkun mutkaisen muodon uumenista kiemurtelee ajatuksia, jotka jäsentelevät pyykinpesun, ruoanlaiton ja velvollisuuksieni lisäksi elämän isoja linjoja. Pohdinnat nousevat tippaleivän lonkeroiden välistä kuin James Bond, pyyhkäisevät tomusokerit olkapäiltään ja askeltavat eteenpäin arvokkaasti.
– Shaken, not stirred.
Ajatukset tietävät, mitä tahtovat.
Vaikka lapioidessani pulssi kohoaa, hikitipat löytävät otsan ja keho kipuilee, niin samalla saan kuunnella sisäistä ääntäni. Intuition lisäksi luonnon havahtuminen valoon ja lämpöön valpastuttaa aistini vireiksi. Joutsenet keskustelevat joella, kuovit pellolla. Töyhtöhyypät kieppuvat ja syöksyvät alaspäin tarjoten upean lentonäytöksen. Lumen suojista kuoriutunut nurmikko tuoksuu tuoreelle elämälle. Leppoisa tuuli kuivaa kanssani hikistä otsaa, ja nokkosperhonen laskeutuu lapion kahvan välissä pilkottavien pölyisten työhanskojen päälle.
