Kasvun Pintaa

Kirsi Katariina Kesäniemi: Ilo

Auringonsäde karkaa kaihdinten välistä ja avaa Annan silmät ennen kuin pöydällä oleva kajastusvalo on saavuttanut täyden loistonsa. Annan katse vaeltaa säteen reittiä. Se pysähtyy tuloilmaventtiilin juureen, jossa hämähäkin seitinlanka keinuu ilman antaessa vauhtia. Katse jatkaa valojanaa pitkin ulos. Taivaalla ui valkoisin reunoin kirjailtuja pilviä vaaleansinisessä kaikkeudessa. Anna mieli kulkee pilven reunalla ja maalaa aamun askareita: koiran ulkoilutus, mustikkasmoothie, työlaukut.

– Korona, Anna huokaisee hiljaa, tuskin omaa ääntään kuullen.

Hän painaa kajastusvalon harmaaksi ja etsii voimaa noustakseen, keho ja mieli haluavat takaisin uneen, jossa on hyvä. Koira kuulee Annan tihentyneen hengityksen. Se katsoo ruskeilla silmillään, vispaa häntäänsä ja puhuu koiran kieltä.

– Lähdetään, Anna myöntyy periksiantamattomalle katseelle, joka nostaa hänet sängystä.

Aurinko tervehtii lukematomilla säteillään kulkijoita. Kotitie ottaa askeleet vastaan napakasti, yön kylmyys viipyy maassa, lätäköiden riite napsahtaa. Pellot ympärillä nukkuvat okrankeltaisten heinien alla, koivujen silmut odottavat lämpöä. Pajut ovat olleet nopeampia, ne ovat avanneet pehmeät tassunsa. Yksinäinen työhtöhyyppä askeltaa talvehtineiden heinien päällä, oikoo ylväästi jalkojaan ja sulautuu sinnikkäästi pystyssä seisovien, pakkaselle värinsä luovuttaneiden pietaryrttien joukkoon. Ilma on kuulas, Annan hengitys tasaantuu, uloshengitys rauhoittuu. Ohipyyhkäisevä rekka kuljettaa renkaissaan utua. Anna kääntää selkänsä ja odottaa. Odotuksen jälkeen ilma on puhdas.

Jäiset mustikat ja puolukat rikkoutuvat koneen pyörityksessä, samoin aamun lempeät äänet.

– Teitkö mullekin? lapsi kysyy.

Anna ojentaa mukin. Hän pörröttäisi paksuja, unelle tuoksuvia hiuksia, jos ylettäisi. Tyynyn poskella jättämää karttaa hän ehtii sipaista.

Laukkuja ei tarvitse pakata. Työhuoneen pöydällä puhelimen, tabletin, papereiden, pelien ja lelujen takana on kone, josta löytyy kaikki tarpeellinen. Anna käy työnsä ääreelle, hän tietää, miten jakaa linkin ja materiaalit. Hän tietää, että vanhemmat ja opettajat osaavat avata yhteyden, jonka kautta etäterapia sujuu. Ensimmäisinä etätyöpäivinä Annan stressihermosto otti ohjat, pulssi kiihtyi, kädet hikosivat ja ajatukset puuroutuivat, kun hän etsi asiakkaalle sopivia harjoituksia lukemattomien tehtävien joukosta ja katsoi tietokoneen ruudun alalaidassa aikaa, jonka tahdissa hän ei pysynyt. Anna ihmetteli vanhempien kanssa, mistä he saavat äänen päälle, jos kuva näkyy tai päinvastoin. Mikä on id ja mistä sen löytää? Miten hiiren ohjauksen saa siirrettyä asiakkaalle? Mistä hän löytää valmiiksi etsimänsä ohjelmat asiakkaalle? Katoavatko ne?

Ensimmäisenä etätyöviikkona perinteinen aikakäsitys muuttui, viikonloppu ja työn ulkopuolinen aika lipuivat ulottumattomiin. Jos Anna ei istunut ruutua tuijottaen, kokeillen ja etsien, hän kantoi työtä ajatuksissaan. Kun hän istui koneen äärellä, 45 minuutin terapia tuntui täydeltä työpäivältä.

Anna antoi välillä vanhemmille ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Joskus kaikki hänen ohjeensa loppuivat, hän oli kädetön. Asiakkaan äiti oli saanut äänen kuulumaan, mutta näyttö tarjoisi pelkkää mustaa. Anna odotti ja luotti kuvayhteyttä etsivään äitiin. Odotellessaan tuttuja kasvoja Anna nosti katseensa pimeästä ruudusta. Ikkunaruudusta avautuivat kevään värit. Pyhäjoki oli päästänyt irti talvesta, jää oli auennut. Irti päästävien jäiden ääni kantautui kumuna sisälle.

– Simo! Minä näen sinut! Näetkö sinä minut? Anna huudahti, kun näytölle tulvahtivat värit ja kasvot, joita hän oli odottanut.

Simo kohotti sinisankaisia lasejaan ja toi katseensa kiinni näyttöön, joka huuruuntui. Hänen silmänsä syttyivät, täyttivät tilan ja hän huokaisi: Joo.

Anna tunsi, kuinka lapsen kohtaaminen oli aurinko, joka valaisi, antoi voimaa ja toivoa. Anna ymmärsi, miksi hän on lukenut etäterapiaohjeita, neuvonut vanhempia ja selaillut lukemattomia harjoituksia etsien sopivia. Hän on kokeillut ja yrittänyt, turhautunut ja väsynyt, innostunut ja innostanut, hän on tehnyt työtään eri tavalla.

Nyt Annan silmät eivät ole kytkettyinä näyttöön, hän jäljittää valonsädettä, joka kohtaa olohuoneen pöydällä olevan kynttilänjalan ja heijastuu siitä jääkaapin pintaan sateenkaaren väreissä. Hän katsoo keittiön pöydän ääressä vuoroin lastaan, vuoroin alati muotoaan muuttavaa kaarta. Lapsi kyselee, kuinka paljon heillä menee rahaa ruokaan, sähköön, puhelinkuluhin.

– Äiti, tästä jää kymppi säästöön! lapsi huudahtaa, kun saa laskelmat valmiiksi. – Sillä voisi ostaa mustikkapiirakka-jäätelöä ja kanavapaketin, niin katsotaan yhdessä Beckejä. Minä opin siinä samalla ruotsia.

Anna ei raski sanoa ääneen, että laskelmasta puuttuvat vakuutusmaksut.

– Pakastimessa on jäätelöä. Otetaanko ja pelataanko Unoa?

Lapsi nyökkää ja hänen vihreät silmänsä hymyilevät.

Hämärän saavuttua Anna vetää päiväpeiton syrjään ja nostaa kiitollisuuspäiväkirjan syliinsä:

Olen kiitollinen, kun kaupassa tuntematon pysähtyi kertomaan, että hän ostaa ruokaa kolmeen talouteen. Yhdessä katsoimme, kuinka näkkileipäpaketti kiikkui ostoskärryjen reunalla. Kun asiakkaan äiti jaksoi aikatauluttaa päivää ja ottaa vastaa etäterapian kotikoulun ja ruoanlaiton pyörittämisen lomassa. Kun ystävä pyysi ulkoilemaan, kuunteli ja tuli kuulluksi. Kun mies soitti ja kysyi, kuinka voin. Kuulin äänestä, että hän todella tarkoitti, mitä kysyi. Kun lapsi olisi voinut voittaa Uno-pelissä, mutta pelasi korttinsa niin, että peli jatkui.

Anna katsoo kirjoittamaansa ja ymmärtää, kuinka poikkeukselliset olosuhteet kirkastavat oleellisen.