Valokuva: Perttu Tossavainen
Kuulutko heihin, jotka sipsuttelevat pimeässä keittiöön ja kirjoittavat matkalla työsähköposteja ja viestejä? Kun kahvinkeitin on ladattu, on päivän työjärjestyskin ladattu. Kuulutko heihin, jotka kävelevät unissaan pesuhuoneeseen, pitelevät hammasharjaa kädessään ja etsivät tahnapurkkia? Lopulta he huomaavat peilin kautta oudon tutut kasvot ja käden, jossa on kadonnut tuubi. Kun hampaat on harjattu, on hampaat harjattu, muuta ei ole tapahtunut.
Minä kuulun heihin, jotka ihmettelevät ja etsivät hämärässä tahnaa. Moni asiakkaanikin kuuluu ryhmään, joka ennen joulua hukkaa tarmonsa. Vanhemmat ja opettajat vahvistavat havaintoni. Uuden oppiminen on töisevää ja jotkut taidot, esim. kahden äänteen yhdistäminen, joka sujui kolme viikkoa sitten, on unohtunut.
Olemme yhdessä pohtineet, mitä teemme, jotta asiakkaat jaksaisivat joululomaan saakka. Olemme viilanneet terapiatavoitteita ja työskentelytapoja; rakentaneet legoista torneja ja kaataneet ne saman tien, laskeneet muovirahoja ja ostaneet leikkikaupasta hampurilaisia, lukeneet Annan ja Antin aamutouhuista ja miettineet, olemmeko yhtä väsyneitä kuin Anna Parvelan ja Castrénin kirjassa.
Aika ajoin olen yllättänyt itseni pohtimasta, olenko tarpeeksi hyvä terapeutti, kun en kulje suoraan tavoitteita kohti. Toisenlainen ääni on kysynyt, mitä väsynyt kaipaa ja kuinka hän oppii. Miltä hänen korvissaan kuulostavat moniosaiset toimintaohjeet? Miltä hänen silmissään näyttävät kuvasarjat? Jaksaako väsynyt asettaa kielenkärkeä juuri oikeaan paikkaan hammasvallille? Kuinka terapeuttina osaan ja jaksan kuntouttaa haukottelevaa ja lattialla venyttelevää lasta? Väsynkö itsekin, kun yritän jotain, joka ei palvele ketään?
Olen pysähtynyt ihmisen perustarpeiden, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen äärelle. Jos menen asiakkaan luo, katson ja kuuntelen, mitä hän toivoo ja tarvitsee ja rakennan terapian näiden huomioiden pohjalta. Jos annan itselleni tietoisesti luvan pysähtyä kohtaamisen äärelle enkä soimaa itseäni jälkeenpäin, etten tehnyt tarpeeksi.
Kun työkilometrejä on takana satoja tuhansia, on helpompi luottaa kokemusten kannattelemana pelkkään vuorovaikutukseen kuin työuran alussa. Vai onko se pelkkää vuorovaikutusta? Onko se hetkittäin kaikki, mitä tarvitsemme? Jos sysään terapeutin roolia sivuun ja rapsutan ihmisen terapeutin sisältä esiin, silloin työvuosien määrällä ei ole väliä.
Jos luvan kanssa luotan, että aito kohtaaminen ja kuunteleminen ovat vastauksia väsyneen asiakkaan tarpeisiin. Jos asiakas kaipaa kehollista tekemistä, pyöritän hänet maton sisään kääretortuksi. Jos asiakas kaipaa syliä, etsimme unissa kävelevää herra Hakkaraista Kunnaksen kirjan sivuilta.
Aito kohtaaminen ja vuorovaikutus voimaannuttavat sekä väsynyttä asiakasta että terapeuttia enemmän kuin tavoitteiden suoraviivainen tavoittelu vuoden pimeimpänä aikana. Tämän ajatuksen toteuttamista harjoittelen töissä.