Kevätaurinko on raaka, se paljastaa pölylaskeumat ja rasvaiset sormenjäljet olohuoneen pöydällä sekä toisistaan läheisyyttä hakevat pölymolekyylit, jotka kokevat yhteenkuuluvuutta laminaattilattian nurkassa. Valo luo illuusion kaiken läpinäkyvyydestä; ikkunalasissa loistavat viimekesäiset kärpäsen jätökset, syyssateiden raivaamat urat ja lukuisat jäljittämättömät jäljet.

Anna antaa valon paljastaa kaiken, mikä on elänyt pimeässä katseilta suojassa. Vaikka säteet valaisevat julmasti, ne nostavat tummassa majailleet liat ja säröt tietoisuuteen.

– Tiedostaminen on uuden alku, hän kuiskaa.

Ääneen sanominen auttaa uskomaan ajatuksen todeksi; sanat, jotka voivat nostaa tai kaataa.

Anna katsoo käsiään auringossa. Vasemman peukalon kynsi on lohjennut ja kantaa mukanaan käsineestä irronnutta nukkaa. Kämmenselkien kuiva iho kielii rasvaamattomuudesta, liiallisesta pesemisestä ja noro-viruksen välttelystä. Ne ovat kädet, jotka voivat avautua tai puristua kiinni.

Anna peilaa auringossa kylpevästä ikkunasta kasvojaan, jotka ovat paljaat meikkivoiteesta, puuterista, ripsiväristä, huulipunasta. Kasvot ovat auki, ne antavat elämän näkyä: maksaläiskät, silmänympärysrypyt, arvet, alaspäin liukuva poskien iho, ylähuuli, joka nuoruudessa sai jääkiekkomailasta ja nyt viilto huojuttaa huulten tasapainoa.

Katse uskaltautuu alas. Rinnat roikkuvat, ne ovat antaneet elämän kolmelle lapselle. Vatsa pömpöttää, sisäänpäin veto ei korjaa kumpua, laskee vain hieman. Vatsa on aukaistu, arpi oli lapsen elinehto. Reidet ovat vahvat, tuhannet pyöräillyt, hiihdetyt ja juostut kilometrit näkyvät, mutta eivät poista appelsiinin kuorta muistuttavaa ihoa minikraatereineen.

– Tällainen kuori on annettu kantamaan sisäistä äärettömyyttä, avaruutta, Anna jatkaa yksinpuheluaan.

Yksi Annan ystävä leikattiin. Ystävä kertoi, että on kiitollinen, kun saa hiilata jalkojaan eteenpäin ja pääsee yksin vessaan. Saa seisoa suihkussa ja tuntea, kuinka vesi huuhtelee ja vierii lattiakaivoon kuljettaen hien ja menneen mennessään. Toinen myi omaisuutensa ja muutti Lappiin. Hän vaeltaa tuntureilla, kantaa kevyttä reppua, kuvaa revontulia ja kirjoittaa. Kolmas ystävä matkasi Balille, jossa hän sukeltaa, joogaa ja etsii itseään.

Anna istuu vaalealla nukkamatolla ja katselee pölyä, rasvaläiskiä ja villakoiramuodostelmia. Hänen kuorestaan löytyy lohjenneita kynsiä, kuivaa ihoa, ryppyjä, arpia, pömppövatsa ja appelsiinikraatereita. Hän ei ole sairaalassa, hän on terve, omat jalat kantavat ja kädet osaavat ojentua toista kohti. Hän ei vaella Lapissa tai joogaa Balilla, vaan istuu kotona kirjoittamassa ja etsimässä. Anna kirjoittaa itseään auki ymmärtääkseen ja rakastaakseen kuortaan ja äärettömyyttään. Tekstit ovat keskeneräisiä ja vajavaisia kuten kirjoittaja, epätäydellisiä. Anna muistaa Laura Janger-Laition viisaat sanat: Joskus toisen ihmisen epätäydellisyys on juuri se, mitä tarvitsemme uskaltaaksemme hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme. Inhimillisyys kaikessa kauneudessaan antaa luvan meille ihmisille olla ihmisiä. Luvan erehtyä. Luvan olla epätäydellisiä.

Ystävät, rakkaat ihmiset eivät ole täydellisiä, eikä Anna sitä heiltä odota, sillä säröineen he ovat juuri sopivia ihmisyyden arvoituksen opettajia ja kanssakulkijoita. Heidän arvonsa punnitaan silloin, kun raaka pohjoistuuli saa haukkomaan henkeä ja kyyneleet vierimään.

Jos Anna saisi valita osansa, elämäntehtävänsä, hän kertoisi jokaiselle risteyksessä vastaantulevalle, kuinka kaunis ja rakas hän on. Vastaantulija ehkä hymähtäisi, ei ottaisi ajatusta todesta. Ehkä joku pysähtyisi ja ottaisi sanat lahjana. Ja hän, joka kiemurtelisi sanojen mahdista, tallentaisi ne kuorensa alle siemeniksi, jotka otollisessa maaperässä versoisivat, leviäisivät ja kasvattaisivat lisää kauneutta ja rakkautta.

Puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävälle -miete on kulunut, mutta tosi. Lause on tullut vastaan usein, se kertoo kuluneisuuden lisäksi syvän viisauden. Anna miettii, jos antaisi itselleen luvan olla keskeneräinen ja hauras, ihan kuten hän näkee ystävänsä. Jos ei yrittäisi peitellä pelkojaan eikä yksinäisyyttään vaan luottaisi läpinäkyvyyteen. Antaisi kaikkien tunteiden loistaa pimeydessä majakkana, ohjaten reitin omaa merkitystä kohti.

Maapallo on kiertänyt akseliaan, valo liukuu lempeäksi, varjot pitenevät, lämpö viipyy iholla, on helppo elää hetkessä. Ihmisyyden ja elämän arvoituksen ratkaisulla ei ole kiire. Matka jatkuu, kaiken keskeneräisyyden hyväksyminen osaksi elämää on vaiheessa.

– Joku päivä otan rikkinäisyyteni syleilyyn ja kerron, kuinka paljon rakastan tuota uskollista kanssakulkijaa, josta en halua luopua, Anna lupaa itselleen.

Lainaus on Laura Janger-Laition blogista: Eckhart Tollen kanssa kahvilassa (tarina, joka voi muuttaa sinua).