On ilo ja kunnia jakaa muutama miete kanssanne. Tämä tehtävä lankesi minulle varkain tai kuin Manulle illallinen. Olin kotona kasaamassa lausuntoa valmiiksi, kun poikani kysyi, haluanko pitää vanhemman puheen ylioppilasjuhlissa. Mumisin hänelle jotain, tarkoituksena oli sanoa: ”Odota, katsotaan, kun paperityöt on tehty”. Kun palasimme asian tiimoille, kuulin, että asia on päätetty, pidän puheen. Sattuma korjaa satoa, kuten elämässä usein käy, joten katsotaan, millaisen ajatussadon saatte poimittua koriinne pohdintojeni aikana.
Mietin, mitä osaisin sanoa vanhemman roolissa, sillä kaikki on jo sanottu juhlissa, joita on pidetty vuosien saatossa tuoreille ylioppilaille. Sitten oivalsin, että puheet on pidetty aiemmin valkolakin päähänsä painanaille, ei vuoden 2016 ylioppilaille.
Tunnen teitä nuoria eri tavalla. Joidenkin kanssa olen laulanut ja leikkinyt vauvamuskarissa, joidenkin nimiä ja kasvoja olen opetellut lukion luokkakuvista. Aika on mennyt nopeasti tai hitaasti, miten vain, sillä aika on sellainen käsite, joka kohtelee meitä eri tavalla eri tilanteissa. Ja aikaa ei voi lahjoa, vaikka joskus mieli tekisi.
Näin vanhemman näkökulmasta aika pinkoi pikamatkaa lapsuusvuodet. Muistamme, kun otitte ensimmäiset askeleenne olohuoneen matolla, kohotitte kädet ilmaan ja katsoitte voitonriemuisesti. Saitte uuden ulottuvuuden, näkökulman katsoa maailmaa, kun nostitte itsenne konttausasennosta suorille jaloille. Löysitte pöydän reunat ja kaiken, mitä sieltä sai vedettyä alas.
Uusia näkökulmia ilmaantui myös kouluvuosien aikana. Kiskoitte vaihtelevalla innolla tietoa ja taitoa itseenne. Välillä opettajat ja me vanhemmat tyrkytimme teille asioita, jotka olivat mielestämme tärkeitä, ja te muistitte, miltä tuntui lusikoida joka aamu mustikka-kaurapuuroa – kaikkeen voi kyllästyä.
Jos peruskoulun vuodet pinkoivat pikamatkoja, niin lukio vilahti silmissä kuin Usain Bolt satasella. Kaikki oli ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaa. Yksi teistä oppi ja muistaa Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumat, toinen laskee Pythagoraan lauseen avulla suorakulmaisen kolmion hypotenuusan ja kateettien pituudet, kolmas taivuttaa nominit 15 sijamuodossa. Joku teistä pyöräyttää aamulla terveellisen omena-kaneli-tuorepuuron ja toinen korjaa rikkoutuneen pyöränkumin hetkessä. Yksi teistä soittaa pianolla tai haitarilla niin, että me kuulijat unohdamme ajan ja paikan. Toinen tanssii ja mekin saamme hetkeksi upota musiikin ja liikkeen ihmeelliseen maailmaan.
Onneksi olette erilaisia, mutta jotain yhteistä teillä on: käytätte WhatsAppia, Snapchattia ja Instagrammia paremmin kuin me vanhemmat. Vuonna 1997, kun teistä suurin osa tai ehkä te kaikki olette syntyneet, emme aavistaneet, että tulevaisuudessa saisimme kilpailla huomiostanne kymmenen vuotta aikaisemmin esitellyn matkapuhelimen kanssa.
Seitsemän ja puoli viikkoa, kun odotimme virallisia ylioppilaskirjoitusten tuloksia, muistutti suojuoksua. Vettyneet saappaat painoivat, hengitys kulki puuskuttamalla ja voimat olivat koetuksella, aika tarpoi upottavassa hetteikössä. Lopulta suojuoksu kannatti, sillä te kaikki pääsitte ylioppilaiksi.
Helena Anhava sanoo runossaan, ”ettei elämäntaitoa voi opettaa, se on opeteltava itse hitaina, hitaina vuosina ja kun luulet oppineesi, vuodet käyvät lentämään”. Olen samaa mieltä, elämäntaitoa on vaikea opettaa, mutta tienviittoja, elämänohjeita me vanhemmat mielellämme annamme sekä pikamatkoille että suojuoksuille. Osa niistä on oman kantapään kautta koettuja, osa toisen kantapään kulkua seuratessa opittuja ja loput luettuja.
”Rakkaus ei pitkästy pitkää matkaa eikä huonoa tietä” kerrotaan suomalaisessa sananlaskussa. Olette luoneet kouluvuosienne aikana arvokkaita ihmissuhteita. Vaalikaa niitä, sillä ystävyyden ja rakkauden arvo on mittaamaton.
Toinen elämänohje on Tommy Tabermanin: ”Kaikkea saa tehdä. Kaikkea pitää tehdä. Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto: värisevää sielua ei saa tallata.” Joten rakastakaa ja kunnioittakaa itseänne, rakastakaa ja kunnioittakaa toisia ja elämää, kun temmotte ovia ja kurkottelette kuita.
Juhlapäivänä nämä elämänohjeet on helppo allekirjoittaa, mutta monessa tiukassa tilanteessa arvokkaat ajatuksemme hukkuvat kuin hikipisarat suohon, kun nostelemme vettä hörpänneitä kumisaappaitamme ylös, jotta pääsemme eteenpäin.
Suo loppuu aikanaan ja jos siellä on ystävä, joka ei pitkästy pitkää matkaa eikä huonoa tietä, kiskoo hän meidät ylös upottavasta hetteiköstä, kaataa vettä imeneet rahkasammaleet saappaistamme ja tarjoaa mustikka-kaurapuuroa tai omena-kaneli-tuorepuuroa, jotta jaksamme pienen pätkän paljain jaloin.
Tämä hetki on teidän! Juhlikaa, nauttikaa ja imekää ihollanne ja sydämellänne ruusujen tuoksua, voileipäkakkujen makuja ja rakkaiden katseita, sillä päivä on ainutlaatuinen. Rakastakaa, kunnioittakaa ja valloittakaa näillä elämanarvoilla maailma.
P.S. Tämä puhe on kirjoitettu lapseni ylioppilasjuhliin.
